Pitäisi keksiä vaan muita otsikoita niin ei tarvis yrittää kaivella muistinsa sopukoista, että montakos xxx -otsikolla kulkevaa tekstiä sitä nyt on kirjotettukaan. Ja lopulta epäonnistua siinäkin.
Mutta joo. Eipä mulla tässä nyt erityisesti ihmeempiä. Istuin kaverilla iltaa ja keskikaljatörpöttelyksihän se meni, koska eihän sitä nyt muuten saatana sen naamaa kattois. Tuskin sekkään mun. Kohtalaisen hyvin nukutun yön jälkeen täytyy taas ihmetellä miten se alkoholi mun alitajuntaani stimuloi.
Näin unta että olin vielä intissä, ja meillä oli joku harjotus. Se ite harjotus oli vähän erikoinen. Mun päässä oli ajatus ja tieto, että siihen oli valmistauduttu pitkään ja hartaasti ja sitä oli harjoteltu useasti, mutten oikein tiedä miksi. Me vaan mentiin jonkinnäkösellä sotilasveneellä jokea pitkin paikkaan X ja noustiin maihin sotilaallisesti hötkyen. Sitten mentiinkin bussilla takas kasarmille.Oli vähän sellanen antielämys.
Harjoituksen jälkeen mut kuitenkin kutsuttiin kouluttajien toimistoon. Vähän ihmettelin sitä, koska en ollut tietääkseni mitenkään erityisemmin töhöilyä harrastanut(kuten en tehnyt oikeassakaan elämässä,) enkä myöskään oikein uskonut tiedossa olevan mitään kehuja koska en ollut mitenkään keskivertoa ihmeemmin mitään suorittanut. Eikä niitä kehuja ei isimaata puolustaessa juuri saa muutenkaan vaikka jotain niiden ansaitsemiseksi tekisikin.
No kun pääsin sinne toimistoon, niin ne kouluttajat selitti mulle vaan että oon muuten kyllä helvetin mukava tyyppi, mutta puhun ihan liikaa. Kuulemma sen venematkankin aikana oli hermoja kiristänyt loppuviimeksi aika vitusti kun se puheenlätinä vaan jatkui ja jatkui. Siellä toimistossa oli yks viestin asemapääliköistä jostain syystä niitä kouluttajia komppaamassa, ja se mainitsi sen bussimatkankin esimerkkinä. Kuulemma teki hallaa koko komppanian moraalille kun puhuin niin vitusti ja lakkaamatta. Tämä tuli aika suurena yllätyksenä sikäli, että vaikka sitä toki sanottavat asiat puhutaan, eikä se ulosteen jauhaminenkaan mikään harvinainen ilmiö oo, niin en ole ikinä kokenut olevani mikään universumin puheliain mies. Harvemmin edes keskivertoa reilusti tuppisuisemmassa suomalaisporukassa olen se porukan suurin lörppöturpa.
Herätessä sitten oli päälimmäisenä kysymys, että mistä vitusta mun alitajunta tällasen skenaarion oikein keksi? Kuten yllä mainitsin, en ole mikään puheliaisuuden maailmanmestari ollut ikinä, eikä aihe kyllä ole ikinä mitään stressiä aiheuttanut. Ei edes pahimpina murkkuvuosina, jolloin mielen täytti lähinnä suunnaton epävarmuus itseä kohtaan ja bliu.
Tai oikeastaan mun mielessä herätessä oli päälimmäisenä kysymys, että onkohan kukaan ikinä sanonut ihan pokalla ja ilman häivähdystäkään ironiaa toista ihmistä mahtisonniksi. En kyllä tiedä mistä helvetistä sekin mieleen juolahti, mutta ei se kyllä mitään järjettömän suurta luottamusta omaan sielunmaisemaani kehitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti