Alkaapi ammattikorkeassa armahin ruotsin opiskelu tässä piankohta. Sehän on helvetin kiva se. Aikanaan hakkasin otsalohkoa pöydälle avattua oppikirjaa vasten sen verran, että kirjotuksista läpi pääsin. Sitten intin jälkeen tuli heiluttua yhessä kansanopistossa lukuvuoden verran ja siellä kuului opetussuunnitelmaan ruotsi, mutta huuhaaopettaja pölisi pitkälti omiaan siellä ja hyväksyttyyn arvosanaan riitti läsnäolo. Se vähä mitä tuli joskus opittua on pitkälti unohtunut. Nimeni osaan sanoa, kuten myös sen, että minulla on keilapallo nahkahousuissani.
Seiskaluokkalaisena sitä pakkoruotsia nyt tuli parjattua ihan silkasta parjaamisen riemusta. Sillon tuli parjattua kaikkea muutakin, kun nuppi hormoneista ym. murkkuskeidasta sekasin tuli kehiteltyä mielipiteitä, mitkä tietenkin oli äärimmäisen kärkkäitä. Nykyjään on moni mielipide elämänkokemuksen ja avaramman mielenmaiseman kautta pehmentynyt, mutta en minä rehellisesti sanottuna kyllä sen bättrefolkin lätinän opettamisen mielekkyyttä vieläkään oikein tajua. Jos sen kielen taitaa, niin osaa kieltä mitä puhutaan kahdessa maassa. Toisessa lähinnä pienen vähemmistön toimesta. Onpas erinomaisen näppärää. Tokihan jos oikein hyvin oppii, niin ymmärtää varmaan norjaakin. Ehkä jopa tanskaakin, joskin se kyllä kuulostaa niin ruotsin, saksan ja oksennuksen sekotukselta että en menis vannomaan. Näissä maissa tietty pärjää englannillakin käsittääkseni siinä missä suomessakin, ellei paremmin, kerta germaaninen kieli loppuviimeksi sekin on.
Olisi ihan mielenkiintoista tietää, paljonko käytetään rahaa siihen, että seiskaluokalta asti pistetään joka pentu reenaan ruotsia. Kun mietin kaikkia tuntemiani ihmisiä kahdelta eri yläasteelta, lukiosta sekä amiksesta niin eipä tule kyllä mieleeni ensimmäistäkään joka sitä kieltä osaisi mitenkään äärettömän sujuvasti puhua. Valtaosa ei juuri sanaakaan.
Fiksumpi systeemi olis meikästä pistää Severi/Seija Seiskaluokkalainen valkkaamaan että mikä kuulostaa vähiten vastenmielisesltä: saksa/ranska/espanja/venäjä/jiddish/tms/yms/jne/etc/ruotsi. Niihin ois itelläkin saattanut motivaatio riittää inasen enempi, kun suuremmassa määrin niitä maailmalla puhutaan. Plus ainakin venäjä on meleko siistin kuulosta, ja ankaran rakkauden kieli saksa ois hyvä tietty osata jos sattuu huvittaan diskoilla kokonahka-/lateksiasussa.
torstai 21. helmikuuta 2013
tiistai 12. helmikuuta 2013
Koulumatka
Koulumatkalla tuli keskustan tuntumassa vastaan parivaljakko parikymppisiä romanimiehiä ja rotikka. Mut spotatessaan jätkät pysähty pyörätien poskeen ja koiraa taluttava lukitsi rotikan pantaan kiinnitetyn flexon niin lyhyeksi kun saa, mistä oon ihan kiitollinen. Se mötikkä kun hyppäs möristen mua kohti kun kävelin ohi. En normaalisti pelkää isojakaan koiria, mutta rotikoissa on joku ominaisuus, mikä aiheuttaa kuumotukset vaikka oliskin ihan hyvin koulutettu ja läyhä yksilö. Kinokseen lentäminen ~40-50kg lihasta ja hammasta päällä ei muutenkaan kyllä ois kuulunut mun päivän suunnitelmiin. En tiijä, on kyllä varmaan äärimmäisen tehokas vahtikoira, mutta jos koiralla palaa hermot jo ohikulkeviin tyyppeihin niin en itse ihan noin ihmisten ilmoilla sitä ulkoiluttais. Pääsee hengestään mokoma jos jotakin onnistuneesti haukkaa.
No, jos vihaset koirat vähän harmitti, niin onneks koulumatka kulkee omakotitalolähiän läpi. Erään talon pihassa oli jotkut nappulakaverukset päättäneet rakentaa lumilinnat, jotka oli aivan identtiset. Sellanen ympyrän muodostava, vajaa metrin korkuinen muuri oli molemmilla. Vissiin tais olla joku skaba pystyssä kun toinen soimas harmistuneena pikkupojan läpitunkevalla falsetilla sitä toista kakka-aivoksi ja perseaivoksi misä kohin piti jo reppeillä pikkasen. En tiijä mistä oli pikkupoika moista kielenkäyttöä oppinut, mutta mua ei ainakaan haitannut yhtään.
No, jos vihaset koirat vähän harmitti, niin onneks koulumatka kulkee omakotitalolähiän läpi. Erään talon pihassa oli jotkut nappulakaverukset päättäneet rakentaa lumilinnat, jotka oli aivan identtiset. Sellanen ympyrän muodostava, vajaa metrin korkuinen muuri oli molemmilla. Vissiin tais olla joku skaba pystyssä kun toinen soimas harmistuneena pikkupojan läpitunkevalla falsetilla sitä toista kakka-aivoksi ja perseaivoksi misä kohin piti jo reppeillä pikkasen. En tiijä mistä oli pikkupoika moista kielenkäyttöä oppinut, mutta mua ei ainakaan haitannut yhtään.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Puhelinmyyjät
Yks asia, mitä en oo kanssaihmisteni käyttäytymisessä ikinä ymmärtänyt on se, kun kiusataan puhelinmyyjiä. Pistetään se työtään todnäk. inhoava opiskelija tms. pitämään niitä mainospuheitaan ja lähetään itse vaikka keittelemään kahvia. Sitten palataan luuripuurin ääreen ja nakataan vaikka että sori en kuullut, viittikkö toistaa kaiken mitä nyt sanoit. Sitten myöhemmin hekotellaan kavereille ja internetin kummajaisille, että olinpas aika vekkuli heh heh. Mikäs perkeleen idea siinä on? En tiijä, ite en oo kyllä tässä ihan hiljattain kokenut henkilökohtaisesti suurempaa tarvetta vittuilla ankiaa työtä tekeville ja paukutella vielä henkseleitä jälkikäteen asian suhteen.
Jos ei ole kiinnostusta ja halua ostaa mitään, niin ei se sen kummempaa vaadi kuin keskeyttää niiden puhe ja sanoa että kiitos, en osta mitään.
Jos ei ole kiinnostusta ja halua ostaa mitään, niin ei se sen kummempaa vaadi kuin keskeyttää niiden puhe ja sanoa että kiitos, en osta mitään.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Hobitti: elikä tänne ja tuonne vai miten se meni
Tulipa tosiaan tuossa kerättyä itseään sen verran, että katsoin höpöttimen. Koska sehän se nyt on se populäärikulttuurin iso juttu ja hyvä se kait on siitä sana tai pari mainita. Onpahan sitten pohjustusta ja reeniä, kun ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan se tilanne, jossa ympäripäissään porukka asiasta keskustelee ja pitäisi ite esittää syväluotaavia ajatuksiaan vaikka siinä vaiheessa on jo aivan konkreettinen vaara, että unohtaa kesken lauseen mitä oli sanomassa.
Ihan päälimmäiseksi haluan sanua, että voi helvetin helvetti. Kuules nyt Peter Jackson(olen kohtalaisen varma että hän osaa Suomea ja seuraa blogiani aktiivisesti,) se 2000-luvun vaihde on jo aikoja sitten mennyt. Jos nykyään meinaa kenenkään tajuntaa visuaalisin keinoin räjäyttää, niin siinä pitää osata taikoa taiteellisesti mieleenpainuvia näkymiä. Alkaa allekirjoittanutta pikkuhiljaa tympiä tämä mentaliteetti, että joku kekseliäiisyyden virstanpylväs tokasee että "hei kattokaas jätkät ja jätkättäret mite vitun siistejä juttuja me osataan tietokonneella tehä!" ja sitten paahdetaan katsojan silmille vähintään 3x liian pitkiä CGI tykityksiä missä sattuu ja tapahtuu valkokankaan täydeltä koko ajan ilman hengädystaukoja, ja epileptikkoja kopisee lattiaan vasemmalla ja oikealla.
Eipä tämä nyt mittään George Lucasin värivalotykitystä sentään ole, mutta aika jöötiä oli kyllä vähän äksönkohtaus kun äksönkohtaus. Elokuvassa on kohtaus, jossa se kääpiöpartio pakenee Gandalf etunenässä hiisikaivannoilta samalla kun edestä, takaa, sivuilta, ylhäältä ja alhaalta höökii päälle arviolta seitsemänsataa tuhatta miljoonaa hiittä. Koko kohtaus on epäilemättä tehty siten, että näyttelijät juoksevat jollain juoksumatolla sinistä/vihreää taustaa vasten ja tietokoneella on tehty loput, mörkkejä myöten.
Lopputulos on se että näyttelijät läpsivät kirveillään sun muilla päälle höökiviä, kuvaustilanteessa todnäk. näkymättömiä örkkejä noin sata per lärvi, eikä mikään näytä aidolta tai uskottavalta. Missään kohti ei tule minkäännäköistä jännitysmomenttia. Ainoastaan puutumisen tunnetta sai aikaiseksi Peter Jacksonin toiminnallinen ohjaus. Tuntuu kun ois kattonut jonkun videopelin esirendeöityä välianimaatiota. Tätä ei mitenkään vähentänyt Peter Jacksonin viehätys tasopomppimiseen, mitä elokuvassa sitten harrastettiinkin tämän tästä. Videopelimäisyysen kunniaksi vielä kaivospakokohtauksen loppuun lyötiin iso ja ruma loppupahis. Pikakelaustoimintoa kyllä tuli ikävä.
Kaivoskohtauksen jälkeen oli noin minuutin hengähdystauko, jonka jälkeen alkoi sitten toinen ylipitkä videopelipaskamyllerrys. Tosin tällä erää se kaivoskohtauksen kieli-poskessa meininki oli korvattu dramatiikalla ja totisuudella, muuten liikuttiin pitkälti saman paskan alueella. Hohhoi sanon minä. Kyllähän tuo sillon viehätti kun olin 12 vuotias, ja sillon nuo ylitsepursuavan mahtipontiset CGI-efekteillä tehdyt toimintakohtaukset oli kokolailla uus juttu, mutta ei nyt oikein ennää.
No, se toimintakohtauksista. Kuinkas leffa muuten? LOTR-sarjan mukaisesti Peter Jackson oli ottanut reippahasti taiteellisia vapauksia tarinankerronnan suhteen, mistä sisäinen Tolkien-nörttini huusi saatanaa ja perkelettä tämän tästä. Sisänen Tolkien nörttipuritaanini on aika ankia ja tylsä jätkä joka ei kyllä omin neuvoin sais naista ikinä, että ei välitetä siitä. Vaikka kirjan varsinaisen tarinan ja taustatarinoiden kulusta poikettiin miltei aina kun tilaisuus eteen sattui, pysyivät poikkeamiset järjen ja kohtuuden rajoissa. Missään vaiheessa ei tullut olo että nyt survotaan oksasta karahkaa Tolkienin elämäntyön perttuun, mikä fiilis tuli joskus LOTR-trilogiaa katsoessa.
Hahmot olivat hauskoja, värikkäitä ja hyvin tehtyjä. Vaikka niitä kääpiöitä on niin perkeleesti, ettei siinä ehdi kaikki saada millään suuria määriä dialogia ja hahmonkehitystä kolmen tunnin aikana, niin jotenkin niihin silti tykästyi. Bilbon näyttelijävalinta oli kova. Yhen ilmeen Elijah Woodin vertaaminen Martin Freemanin Bilboon ois vähän sama jos vertais jotakin Salkkari-Eeroa Heath Ledgerin Jokeriin. Klonkku nyt oli Klonkku. Helvetin hyvin näytelty ja samaan aikaan sympaattinen, arveluttava, omituinen eikä mitenkään vähässä määrin ahdistava ja pelottava, joskin oisin toivonut ettei tämä Kahdessa Tornissa esitelty Liehu/Luihu -homma ois nyt ihan niin selkeäjakoinen ollut. Möyhypäisestä Radagast-velhosta tykkäsin kanssa, kanikelkkoineen ja linnunpaskarastoineen kaikkineen. Tuli jollakin tapaa Rölli mieleen.
Kuten kanikelkalla paahtavastaa, Rölliä etäisesti muistuttavasta hahmosta saattaakin jo päätellä, niin sävyltään elokuva oli huomattavassa määrin lapsekkaampi ja kevyempi kuin Sormusten Herra, mikä pätee tietty lähdemateriaaliinkin. Meikästä tässä mentiin jo meiningeissä niin pitkälle, että luokittelisin Hobitin lastenelokuvaksi. Ja sellasena se sitten onkin paras pitkään aikaan, koska se ei pidä kakaroita typerinä, lasista tehtyinä kurapuntteina, jotka saa elinikäiset traumat ja arvet siinä kohin kun joku saa miekasta, kun isolta pahalta örkiltä leikataan käsi katki tai kun Gandalf tarjoaa velhokaverille tämän hermoja rauhoittaakseen reippahat hatsit piipustaan. Ei muuten ollu mitään Bonuksen vihiriää siinä tupakointiaparaatissa.
Eli joo. Vaikka ne lopun äksönpläjäykset kyllä olivat suoraan sanoen aika karvahanurista, niin kait silti sannoisin tuon olevan ihan kiva ja katsomisen arvonen leffa.
Ihan päälimmäiseksi haluan sanua, että voi helvetin helvetti. Kuules nyt Peter Jackson(olen kohtalaisen varma että hän osaa Suomea ja seuraa blogiani aktiivisesti,) se 2000-luvun vaihde on jo aikoja sitten mennyt. Jos nykyään meinaa kenenkään tajuntaa visuaalisin keinoin räjäyttää, niin siinä pitää osata taikoa taiteellisesti mieleenpainuvia näkymiä. Alkaa allekirjoittanutta pikkuhiljaa tympiä tämä mentaliteetti, että joku kekseliäiisyyden virstanpylväs tokasee että "hei kattokaas jätkät ja jätkättäret mite vitun siistejä juttuja me osataan tietokonneella tehä!" ja sitten paahdetaan katsojan silmille vähintään 3x liian pitkiä CGI tykityksiä missä sattuu ja tapahtuu valkokankaan täydeltä koko ajan ilman hengädystaukoja, ja epileptikkoja kopisee lattiaan vasemmalla ja oikealla.
Eipä tämä nyt mittään George Lucasin värivalotykitystä sentään ole, mutta aika jöötiä oli kyllä vähän äksönkohtaus kun äksönkohtaus. Elokuvassa on kohtaus, jossa se kääpiöpartio pakenee Gandalf etunenässä hiisikaivannoilta samalla kun edestä, takaa, sivuilta, ylhäältä ja alhaalta höökii päälle arviolta seitsemänsataa tuhatta miljoonaa hiittä. Koko kohtaus on epäilemättä tehty siten, että näyttelijät juoksevat jollain juoksumatolla sinistä/vihreää taustaa vasten ja tietokoneella on tehty loput, mörkkejä myöten.
Lopputulos on se että näyttelijät läpsivät kirveillään sun muilla päälle höökiviä, kuvaustilanteessa todnäk. näkymättömiä örkkejä noin sata per lärvi, eikä mikään näytä aidolta tai uskottavalta. Missään kohti ei tule minkäännäköistä jännitysmomenttia. Ainoastaan puutumisen tunnetta sai aikaiseksi Peter Jacksonin toiminnallinen ohjaus. Tuntuu kun ois kattonut jonkun videopelin esirendeöityä välianimaatiota. Tätä ei mitenkään vähentänyt Peter Jacksonin viehätys tasopomppimiseen, mitä elokuvassa sitten harrastettiinkin tämän tästä. Videopelimäisyysen kunniaksi vielä kaivospakokohtauksen loppuun lyötiin iso ja ruma loppupahis. Pikakelaustoimintoa kyllä tuli ikävä.
Kaivoskohtauksen jälkeen oli noin minuutin hengähdystauko, jonka jälkeen alkoi sitten toinen ylipitkä videopelipaskamyllerrys. Tosin tällä erää se kaivoskohtauksen kieli-poskessa meininki oli korvattu dramatiikalla ja totisuudella, muuten liikuttiin pitkälti saman paskan alueella. Hohhoi sanon minä. Kyllähän tuo sillon viehätti kun olin 12 vuotias, ja sillon nuo ylitsepursuavan mahtipontiset CGI-efekteillä tehdyt toimintakohtaukset oli kokolailla uus juttu, mutta ei nyt oikein ennää.
No, se toimintakohtauksista. Kuinkas leffa muuten? LOTR-sarjan mukaisesti Peter Jackson oli ottanut reippahasti taiteellisia vapauksia tarinankerronnan suhteen, mistä sisäinen Tolkien-nörttini huusi saatanaa ja perkelettä tämän tästä. Sisänen Tolkien nörttipuritaanini on aika ankia ja tylsä jätkä joka ei kyllä omin neuvoin sais naista ikinä, että ei välitetä siitä. Vaikka kirjan varsinaisen tarinan ja taustatarinoiden kulusta poikettiin miltei aina kun tilaisuus eteen sattui, pysyivät poikkeamiset järjen ja kohtuuden rajoissa. Missään vaiheessa ei tullut olo että nyt survotaan oksasta karahkaa Tolkienin elämäntyön perttuun, mikä fiilis tuli joskus LOTR-trilogiaa katsoessa.
Hahmot olivat hauskoja, värikkäitä ja hyvin tehtyjä. Vaikka niitä kääpiöitä on niin perkeleesti, ettei siinä ehdi kaikki saada millään suuria määriä dialogia ja hahmonkehitystä kolmen tunnin aikana, niin jotenkin niihin silti tykästyi. Bilbon näyttelijävalinta oli kova. Yhen ilmeen Elijah Woodin vertaaminen Martin Freemanin Bilboon ois vähän sama jos vertais jotakin Salkkari-Eeroa Heath Ledgerin Jokeriin. Klonkku nyt oli Klonkku. Helvetin hyvin näytelty ja samaan aikaan sympaattinen, arveluttava, omituinen eikä mitenkään vähässä määrin ahdistava ja pelottava, joskin oisin toivonut ettei tämä Kahdessa Tornissa esitelty Liehu/Luihu -homma ois nyt ihan niin selkeäjakoinen ollut. Möyhypäisestä Radagast-velhosta tykkäsin kanssa, kanikelkkoineen ja linnunpaskarastoineen kaikkineen. Tuli jollakin tapaa Rölli mieleen.
Kuten kanikelkalla paahtavastaa, Rölliä etäisesti muistuttavasta hahmosta saattaakin jo päätellä, niin sävyltään elokuva oli huomattavassa määrin lapsekkaampi ja kevyempi kuin Sormusten Herra, mikä pätee tietty lähdemateriaaliinkin. Meikästä tässä mentiin jo meiningeissä niin pitkälle, että luokittelisin Hobitin lastenelokuvaksi. Ja sellasena se sitten onkin paras pitkään aikaan, koska se ei pidä kakaroita typerinä, lasista tehtyinä kurapuntteina, jotka saa elinikäiset traumat ja arvet siinä kohin kun joku saa miekasta, kun isolta pahalta örkiltä leikataan käsi katki tai kun Gandalf tarjoaa velhokaverille tämän hermoja rauhoittaakseen reippahat hatsit piipustaan. Ei muuten ollu mitään Bonuksen vihiriää siinä tupakointiaparaatissa.
Eli joo. Vaikka ne lopun äksönpläjäykset kyllä olivat suoraan sanoen aika karvahanurista, niin kait silti sannoisin tuon olevan ihan kiva ja katsomisen arvonen leffa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)