Unihommia osa 2 (kai?)

Moromoro. Suuret pahoittelut vaan armaille lukijoilleni siitä, etten ole kirjoittanut. Itsenäisyyspäivän jälkeen keskitin koko olemukseni odottamaan joulua kuin paraskin kirkassilmäinen, puhdassieluinen pieni lapsonen Disney piirretystä, jollainen toki itsekin olen. Silmien kirkasta katsetta tosin samensi keskiolutpainotteinen visiitti kotikyläni yöelämään. Ei siitä sen enempää. Ihan vaan siitä syystä että ei se juuri kertomisen arvoinen juttu tälläkään kertaa ollut.

Sitten  kun se typerällä jeesuksen synttäriteemalla koristeltu pakanajuhla koitti, oli aika antautua armottoman hedonismin valtaan ja syödä ja juoda ja syödä ja juoda, ja josko sitä vielä vähän söis ja jois. Seuraavaksi olikin kiva kopata matkaan joku maailmanlopun bakteeri ja värjötellä kovassa kuumeessa paksun vällypinon alla, sekä pohtia uskaltaako sitä käydä nukkumaankaan edes. Pakki kun oli siinä määrin sekasin, että katsoin lakanoiden tahattoman värjäysprosessin olevan aivan mahdollinen siinä yön pimeinä tunteina kuumehoureisia unia nähdessä. No, ei siinä kuitenkaan niin käynyt ja elävien kirjoissa ollaan taas.

Unien laatu nyt vaan jatkuu kuumehoureisena. Siinä se tosin on pysynytkin käsittääkseni koko ikäni ajan. Viime yön seikkailuista tosin en muista kuin päätöksen. Hengasin täällä Ulan Batorin kunnan(nimi muutettu) perämettissä porukoillani ja vanhassa huoneessani. Muistaakseni johonkin oli lähdettävä muutaman tunnin sisään, mutta odottelu tahtoi käydä suhteellisen pitkästyttäväksi. Onneksi taskussa oli supermakee metsästyssimulaatio. Se laite oli tuolla ylhäällä kuvattua Pocket Pod -kitaraefektilaitetta muistuttava laite, jossa oli perus älypuhelimen näyttö. Ja se "simuloi" metsästystä luomalla tyhjästä eläimiä joita sitten piti ihan konkreettisesti metsästää.

En tiedä mistä moisen jumalkoneen olin hankkinut, semminkin kun en ole edes metsästyksestä ikinä kiinnostunut, mutta omistinpa kuitenkin. Ei mun tehnyt kyllä mieli mitään ruveta lahtaamaan. Koitin käyttää konetta vaan saadakseni söpön pikku sopulin pyöriin nurkkiin kaveriksi siinä odotellessa. En kyllä sitäkään osaa sanoa, miksi just sopuli kaikista maailman eläimistä. Se perkeleen kone kuitenkin rupes prakaan enkä saanut sopulia kaveriksi. Sen sijaan se rupes räiskiin mun huoneeseen kaiken maailman lukkeja ja hämähäkkejä. Ei ollut kivaa sitten yhtään, vaikka pahimmasta hämähäkkikammostani oonkin jo yli päässyt. Mutta siinä kohden vasta rupeskin harmittaan, kun se laukas mun huoneeseen mekastamaan öttiäisen, jonka kaltaista en sitten ikinä ollut nähnytkään.

Se oli aivan helvetin iso, siivekäs, musta ja muistutti malliltaan rukoilijasirkkaa, paitsi että oli sirkkaa huomattavasti läskimpi. Se rupes sitten lenteleen ympäri mun huonetta ja piti samalla omituista, viuhuvaa ääntä. Vähän samanlaista mikä lähtee, kun halkoo jollain ohuella pajuoksalla ilmaa. Kokoa oli tosiaan ököllä sen verran, että on aika siinä ja siinä riittäiskö yks kämmen sen pitelemiseen. Ei siinä että kannattaisko mokomaa pidellä, kun äärimmäisen vihanen se oli myös. Allekirjoittaneenkin päälle se kävi heti kun hoksas.

Ei kai siinä sitten muuta kun äkkiä karkuun. Pitkälle en kyllä päässyt, kun huoneeni oven takana välittömästi alkavissa rappusissa piti vetää loppuvuoden komeimmat lipat. Ei äidin villasukat oikein pitäneet. Onnistuin rappusten alapäässä selälläni maatessani läppäseen päälle höökivän ötsimötsin pois, mutta puraseen se kämmenselkää onnistui. Se sattuikin sitten siinä määrin, että kivusta syntyneen vihan, sekä pelon aiheuttaneen adrenaliinin voimalla nousin äkkiä ylös ja puskin otuksen hengiltä seinää vasten. Siis päälaki edellä juoksin seinää pahki ötökän liiskaksi. Täytyy sanoa, ettei ihan äkkiseltään näin hereillä tulis mieleen tehdä.

Uroteon tehtyäni hain nyt jo rauhoittuneen metsästyssimulaation ja etsin tietokannasta, minkä helvetin perkeleen olin itseni kimppuun oikein onnistunut usuttamaan. Löytyhän se. Ötökkä oli luokiteltu agressiiviseksi ja lievästi myrkylliseksi, ja sen latinankielinen nimi oli LED Diamonds. Siinä vaiheessa piti jo sanoa itellekin unen läpi että oliskos sitä nyt jo aika pikkuhiljaa herätä.

Ai niin joo

Hyvää itsenäisyyspäivää, hail satan ja näin päin pois.

huomenta

Mun isä oli joskus kivikaudella menossa baariin erään sukulaisemme kanssa. Aivan täysin naamat kumpainenkin herrasmies. Poke siinä tietenkin hymähti että menkääs pojat kotiin, ei tänne tuossa kunnossa tulla. No, mun isä oppi aikanaan upseerikoulutuksessa käyttään ääntään siihen malliin, että siitä lähtee ihan oopperalaulajan mölinät. Tai lähtis, jos se ei ois äänihuuliaan vanhuudella ja päivittäisellä sikariaskilla karhoittanut. Helvetin suurivolyyminen, auktoriteettia huokuva jylinä siitä kuitenkin lähtee kun se niin haluaa.

Se sitten julisti sille porttiorankille volyymiltään lähestulkoon Lemmyn bassoa vastaavalla äänellä että ETTEKÖ TE TIEDÄ KUKA MINÄ OLEN? MINÄ OLEN JAMMU TUUKKA(nimi muutettu) JA TÄMÄ TÄSSÄ ON SIMO KUUPPA(nimi muutettu)! Pääsivät sissään perkele! Pitäis vissiin opetella vaan lausumahan suureen ääneen Shakespearemaisen kohtalokkaita protesteja niin ei poketkaan mulle hekotellen pääsis viisasteleen, kun pyrin ravintilaan sisään mutta silmät harittavat kerta jaffaa jäykemmät onkin tehneet mulle kolttoset.

kauniin ruskeat, sokeat silmät

Teinivuosien epävarmuudesta eroon päästyäni oon ollut itseeni noin yleisesti ihan tyytyväinen. Olenhan sanoinkuvaamattoman komea, seksikäs, älykäs, viisas, lahjakas, luova, nyrkkeilyringissä päihittämätön, mestariampuja, keksijä, AIDSin parantaja ja lukemattomien naisten kaataja. Tai sitten aika tavallinen tallaaja, en muista. Yks asia kuitenkin harmittaa omassa itessäni. Mää en nää vittu mittään. Jotakin 16veestä asti on ollut pakko pitää rillejä. Muuten menee homma siihen että ihmisiä ei oikein tahdo tunnistaa kasvonpiirteistä ennen kuin ne seisovat muutaman metrin päästä. Näin ollen pitää ihmisten ulkomuodosta ja kävelytyyleistä jne etc yms tms arvailla että meneeköhän tuolla kaveri vai joku outo vaan. Lopputulos usein on sitten se, että morjestan kaupungilla tuntemattomille ja tutut ihmettelee että mikä vittu mua riepoo kun en edes leuan nykäsyä heille suo. Hymyilen myös tämän tästä nättien tyttöjen sijasta semmosille vihasille koukkunokkasille korpeille.

Tämä harmittaa, koska olisin mieluummin ilman. Aina on ollut vähän sellanen kalvava epäilys päällä, että vaikuttasin kyllä varmaan kauniimman sukupuolen silmään miellyttävämmältä jos en olis nelisilmä. Eikä tarvitse enää ees oikein epäillä kun eräs leidibestiksistäni, saatanan saamelainen, tokas että: "mikset käytä piilareita niin saisit sinäkin naisia joskus." Kiitti Girste(nimi muutettu.) Jos ottaa ne pokat pois, niin tulee muuten sellanen sokean epävarma fiilis mikä aika todennäköisesti myös näkyy. Sitten tietty jos joku nainen yrittää pientä silmäpelin poikasta etäisyyden päästä niin en tietty hoksaa ja parhaassa tapauksessa katon siihen suuntaan kulmat rutussa ja aivan täysin kujalla sokeuttani. Siinä sitten neito tuumaa, että voi että mikä ihmiskyrpä.

Piilarit piti joskus hommata, mutta ei siitä tullut mitään. Optikon takahuoneessa annettin reenilinssit ja sanottiin että silmään pistä mars mars. Pitkän ja tuloksettoman sähellyksen jälkeen sanottiin, että osta peili ja harjottele silmän sörkkimistä niin ei räpsy ne luomet niin herkästi. Ostin kyllä peilin, mutta se silmän tökkiminen on jostain syystä vähän jäänyt. Usein tuntuu löytyvän jotain muuta tekemistä. Porukat tarjosivat vero-oikasurahoillaan myös laserleikkausta, mutten kyllä kehannut ryhtyä vanhemmilleni usean tonnin euroreiäksi. Joskus on tullut mietityksi, että oliskohan pitänyt. En kyllä varmaan kehtais suostua vaikka aikakoneella takasin tilanteesen meniskin.

Lahjoituksia laserleikkaukseen otetaan vastaan. Kantsii laittaa vaan könttäsumma, kun muuten saattaa mennä VAT69:n ne äyrit. Vähän tekis mieli.

Sekalaisia ajatuksia

Nyt on luvassa sitten karkeaa äidinkielen raiskausta. Mun päivärytmi järkkäs mulle taas about tunnin ja vartin yöunet, joten en nyt jaksa keskittyä tuottamaan ihan niin hyvää kirjoitusta, mihin rahkeet ehkä muuten riittäisivät. Enivei. Sekalaisia ajatuksia:

-Saattaapi olla että tää mennee jonkun mielestä pilkun kanssa rietasteluksi, mutta sanon sen silti. Mua vituttaa pikkasen uskonnollisten ihmisten kanssa jutellessa se, että ne puhuu ateismista uskon asiana. Oli asiayhteys mikä tahansa, niin sanat "usko siihen, että jumalaa ei ole olemassa...." pistää mun silmään kun punakaartin lippukulkue piripäiselle härälle. Ei se nyt kuulkaa isin ja äidin pikku räkäaivot ole mikään uskon asia. Teismi on usko/käsitys, että on olemassa yliluonnollinen, persoonallinen jumala. Ateismi on tämän uskon/käsityksen puute. Jos joku lyö pöytään konkreettista näyttöä, joka todistaa jumalan/jumalien olemassaolon, niin sittenhän niiden kieltäminen muuttuisi uskon asiaksi. Mutta niin kauan kun tällaista näyttöä ei ole, ateismi on uskonto siinä missä punttisalilla käymättä jättäminen on harrastus.

-Tietoni evoluutioteoriasta ei juurikaan sen jäsentyneempi ole, miten se vuonna 2006 mulle lukion biologian 1. kurssilla opetettiin. Tietotaitoni myös maailmankaikkeuden, fysiikan, kemian sun muiden suhteen on äärimmäisen rajoittunutta. Jos joskus tulee keskusteltua asiaan perehtyneen ja ahkerasti ihmisten kanssa kinaavan uskovaisen kanssa, ei ole mitenkään epätodennäköistä että se esittää mulle kysymyksen, johon en osaa vastata. Onhan niitä toki sellaisiakin kysymyksiä, mihin tiede ei ole löytänyt vastausta ensinnäkään. No, bravo. Paukuttele vaan henkseleitäsi arvon uskovainen. Emmä kyllä käsitä miten tän nyt pitäis olla mitenkään todiste sinun näkemyksesi paikkansa pitävyydestä. Kyllä se raamattu mulle edelleen on vuosituhansia vanha kirjakokoelma, jonka kirjoitti äärimmäisen taikauskoiset Lähi-Idän partasudit. Ei mun maailmankatsomukseni muutu vaikka kuinka vertauskuvallisesti lukisin, miten minun tulee peseytyä ja olla saastainen iltaan asti, jos istun samalle tuolille mitä kuukausittaista punalippuaan heiluttava nainen..

-Meikä ei juuri välitä rotuajattelusta. En ole kyllä mikään superbiologi, mutta omiin rajallisiin havaintoihini perustuva näkemys on se, että elintaso, sosiaaliset lähtökohdat, ympäröivä kulttuuri sen sellaset määrittää minkälainen se ihminen sitten loppuviimeksi on. Ei niinkään ihon väri, nenän kurvit tai se kuinka suurella todennäköisyydellä ne kulmakarvat kasvaa yhteen. Meikästä on vitun typerää ja takapajuista vettää johtopäätöksiä ihmisistä niiden etnisyyden perusteella yksinään. En myöskään polta päreitäni jos näen eri "rotujen" edustajia painavan kylillä käsi kädessä. Veikkaan että en oo tän ajatusmaailmani kanssa yksin. Veikkaan etten oo senkään ajatuksen kanssa yksin, että jotkut kulttuurit ja yhteiskuntaolot tuottaa kyllä aika maailmanluokan vittupäitä. Kulttuurit, jossa naiset eivät ole miesten kanssa tasa-arvoisessa asemassa, perätuupparit saavat pelätä henkensä puolesta ja uskonnon herjaaminen johtaa väkivaltasiin mellakoihin, eivät ole meikästä järin sivistyineitä. Mua rassaa jos jonkun maailmanpelastajan rasisititutka räjähtää välittömästi silmille, jos joku Pena Peruspena köhähtäen esittää vastakarvaisen mietteen näiden maiden parhaiston ottamisesta Suomeen. Kun ei se välttämättä automaattisesti tarkoita, että se ois mikkään Raimo Roturealisti(vapaa-ajalla Ville Vaimonhakkaaja) valeasussa.

-Luen parhaillaan Nikki Sixxin heroiinipäiväkirjaa. Mötikät ei juuri oo ikinä napanneet musiikillisesti saatikka kiinnostaneet noin muutenkaan, mutta tää kirja vaikuttaisi olevan ihan mielenkiintoinen. Onhan se jollain kieroutuneella tavalla jännää lukea itsensä aivan paskakuosiin piikittäneen ajatuksia. Tuo myös perspektiä omaan elämään, että ehkä mun asiat nyt ei ihan huonosti olekaan vaikka ei nyt rahhaa oo ostaa uutta tietokoneen näyttöä ja vettää kallista viskiä perjantaina. Mutta sitä mietin että mikä vitun vesipää tuon kirjan ulkoasun on suunnitellut? Se teksti on oikeasti niin synkkää ja raskasta, ettei siihen tarvitsisi mitään vitun veriroiskeita, hirtettyjä nallekarhuja ja neulankuvia joka sivulle. Pointti menee perille ihan ilmankin. Helvetin helvetti. Ei siinä ees vielä mitään. Joku arjen supersankari on ihan oikeasti ollut sitä mieltä, että tummanharmaa teksti pikimustalla pohjalla on vitun hyvä idea. Sitä taustaansa hukkuvaa kärpäsenripulia lukeakseen tarvitsee jonkun tuhannen auringon voimalla porottavan ilmatorjuntavalonheittimen, vaikka oiskin ihan hyvä lähinäkö. Noni, taas mua harmittaa!

iltapäivän aatos

Tuotemerkit piilotettiin tupakka-askeista Australiassa (iltasanomat)

Ja tilalle lätkästiin herttaset, lääketieteelliset/taiteellisesti kantaaottavat kuvat kaikennäkösistä vaivoista mitä tupakointi saattaa aiheuttaa. Täytyy tässä kohden kyllä myöntää, että ite en oo ikinä pelänny varvaskuoliota kun oon keuhkojani tervannut.

Itse henkilökohtaisesti pidän tupakoinnista. Se on ihan mukavaa, emmä sitä muuten harrastais. Myönnän kuitenkin kyllä samalla sen olevan vähä pöljää hommaa. Pari viikkoa olen nyt ollut ilman ja jokusen kerran oon pannut merkille tuntevani itseni keskivertoa virkeämmäksi, eikä ne ylämäetkään konkelilla sotkiessa vituta ihan niin paljon, kun keuhkot ottavat enemmän happea vastaan. En kyllä silti allekirjota tuommosta pelottelutaktiikkaa, mutta se ei johdu siitä että itsekin poltan.

Tuosta Aussien hommasta tullee nimittäin olo että maata johtaa joku helvetin tarhatäti. Sellanen nutturanatsi joka kieltää kaikki hauskat lelut ja leikit eikä hymyile ikinä. Musta tuo on ihan sama kun joku hammaspeikolla pelottelu. Ollaanko Australiassa henkisesti jälkeenjääneitä? Eikö niille uskalleta antaa vastuuta itestään ja terveyestään? En keksi miksi muuten pitäis lätkiä vastenmielisiä kuvia röökiaskien kylkeen kun pitää ottaa kovat keinot käyttöön tupakoinnin kitkemiseksi.

haikea huominen osa. ???

Pitäisi keksiä vaan muita otsikoita niin ei tarvis yrittää kaivella muistinsa sopukoista, että montakos xxx -otsikolla kulkevaa tekstiä sitä nyt on kirjotettukaan. Ja lopulta epäonnistua siinäkin.
Mutta joo. Eipä mulla tässä nyt erityisesti ihmeempiä. Istuin kaverilla iltaa ja keskikaljatörpöttelyksihän se meni, koska eihän sitä nyt muuten saatana sen naamaa kattois. Tuskin sekkään mun. Kohtalaisen hyvin nukutun yön jälkeen täytyy taas ihmetellä miten se alkoholi mun alitajuntaani stimuloi.

Näin unta että olin vielä intissä, ja meillä oli joku harjotus. Se ite harjotus oli vähän erikoinen. Mun päässä oli ajatus ja tieto, että siihen oli valmistauduttu pitkään ja hartaasti ja sitä oli harjoteltu useasti, mutten oikein tiedä miksi. Me vaan mentiin jonkinnäkösellä sotilasveneellä jokea pitkin paikkaan X ja noustiin maihin sotilaallisesti hötkyen. Sitten mentiinkin bussilla takas kasarmille.Oli vähän sellanen antielämys.

Harjoituksen jälkeen mut kuitenkin kutsuttiin kouluttajien toimistoon. Vähän ihmettelin sitä, koska en ollut tietääkseni mitenkään erityisemmin töhöilyä harrastanut(kuten en tehnyt oikeassakaan elämässä,) enkä myöskään oikein uskonut tiedossa olevan mitään kehuja koska en ollut mitenkään keskivertoa ihmeemmin mitään suorittanut. Eikä niitä kehuja ei isimaata puolustaessa juuri saa muutenkaan vaikka jotain niiden ansaitsemiseksi tekisikin.

No kun pääsin sinne toimistoon, niin ne kouluttajat selitti mulle vaan että oon muuten kyllä helvetin mukava tyyppi, mutta puhun ihan liikaa. Kuulemma sen venematkankin aikana oli hermoja kiristänyt loppuviimeksi aika vitusti kun se puheenlätinä vaan jatkui ja jatkui. Siellä toimistossa oli yks viestin asemapääliköistä jostain syystä niitä kouluttajia komppaamassa, ja se mainitsi sen bussimatkankin esimerkkinä. Kuulemma teki hallaa koko komppanian moraalille kun puhuin niin vitusti ja lakkaamatta. Tämä tuli aika suurena yllätyksenä sikäli, että vaikka sitä toki sanottavat asiat puhutaan, eikä se ulosteen jauhaminenkaan mikään harvinainen ilmiö oo, niin en ole ikinä kokenut olevani mikään universumin puheliain mies. Harvemmin edes keskivertoa reilusti tuppisuisemmassa suomalaisporukassa olen se porukan suurin lörppöturpa.

Herätessä sitten oli päälimmäisenä kysymys, että mistä vitusta mun alitajunta tällasen skenaarion oikein keksi? Kuten yllä mainitsin, en ole mikään puheliaisuuden maailmanmestari ollut ikinä, eikä aihe kyllä ole ikinä mitään stressiä aiheuttanut. Ei edes pahimpina murkkuvuosina, jolloin mielen täytti lähinnä suunnaton epävarmuus itseä kohtaan ja bliu.

Tai oikeastaan mun mielessä herätessä oli päälimmäisenä kysymys, että onkohan kukaan ikinä sanonut ihan pokalla ja ilman häivähdystäkään ironiaa toista ihmistä mahtisonniksi. En kyllä tiedä mistä helvetistä sekin mieleen juolahti, mutta ei se kyllä mitään järjettömän suurta luottamusta omaan sielunmaisemaani kehitä.