Hobitti: elikä tänne ja tuonne vai miten se meni

Tulipa tosiaan tuossa kerättyä itseään sen verran, että katsoin höpöttimen. Koska sehän se nyt on se populäärikulttuurin iso juttu ja hyvä se kait on siitä sana tai pari mainita. Onpahan sitten pohjustusta ja reeniä, kun ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan se tilanne, jossa ympäripäissään porukka asiasta keskustelee ja pitäisi ite esittää syväluotaavia ajatuksiaan vaikka siinä vaiheessa on jo aivan konkreettinen vaara, että unohtaa kesken lauseen mitä oli sanomassa.

Ihan päälimmäiseksi haluan sanua, että voi helvetin helvetti. Kuules nyt Peter Jackson(olen kohtalaisen varma että hän osaa Suomea ja seuraa blogiani aktiivisesti,) se 2000-luvun vaihde on jo aikoja sitten mennyt. Jos nykyään meinaa kenenkään tajuntaa visuaalisin keinoin räjäyttää, niin siinä pitää osata taikoa taiteellisesti mieleenpainuvia näkymiä. Alkaa allekirjoittanutta pikkuhiljaa tympiä tämä mentaliteetti, että joku kekseliäiisyyden virstanpylväs tokasee että "hei kattokaas jätkät ja jätkättäret mite vitun siistejä juttuja me osataan tietokonneella tehä!" ja sitten paahdetaan katsojan silmille vähintään 3x liian pitkiä CGI tykityksiä missä sattuu ja tapahtuu valkokankaan täydeltä koko ajan ilman hengädystaukoja, ja epileptikkoja kopisee lattiaan vasemmalla ja oikealla.

Eipä tämä nyt mittään George Lucasin värivalotykitystä sentään ole, mutta aika jöötiä oli kyllä vähän äksönkohtaus kun äksönkohtaus. Elokuvassa on kohtaus, jossa se kääpiöpartio pakenee Gandalf etunenässä hiisikaivannoilta samalla kun edestä, takaa, sivuilta, ylhäältä ja alhaalta höökii päälle arviolta seitsemänsataa tuhatta miljoonaa hiittä. Koko kohtaus on epäilemättä tehty siten, että näyttelijät juoksevat jollain juoksumatolla sinistä/vihreää taustaa vasten ja tietokoneella on tehty loput, mörkkejä myöten.

 Lopputulos on se että näyttelijät läpsivät kirveillään sun muilla päälle höökiviä, kuvaustilanteessa todnäk. näkymättömiä örkkejä noin sata per lärvi, eikä mikään näytä aidolta tai uskottavalta. Missään kohti ei tule minkäännäköistä jännitysmomenttia. Ainoastaan puutumisen tunnetta sai aikaiseksi Peter Jacksonin toiminnallinen ohjaus. Tuntuu kun ois kattonut jonkun videopelin esirendeöityä välianimaatiota. Tätä ei mitenkään vähentänyt Peter Jacksonin viehätys tasopomppimiseen, mitä elokuvassa sitten harrastettiinkin tämän tästä. Videopelimäisyysen kunniaksi vielä kaivospakokohtauksen loppuun lyötiin iso ja ruma loppupahis. Pikakelaustoimintoa kyllä tuli ikävä.

Kaivoskohtauksen jälkeen oli noin minuutin hengähdystauko, jonka jälkeen alkoi sitten toinen ylipitkä videopelipaskamyllerrys. Tosin tällä erää se kaivoskohtauksen kieli-poskessa meininki oli korvattu dramatiikalla ja totisuudella, muuten liikuttiin pitkälti saman paskan alueella. Hohhoi sanon minä. Kyllähän tuo sillon viehätti kun olin 12 vuotias, ja sillon nuo ylitsepursuavan mahtipontiset CGI-efekteillä tehdyt toimintakohtaukset oli kokolailla uus juttu, mutta ei nyt oikein ennää.

No, se toimintakohtauksista. Kuinkas leffa muuten? LOTR-sarjan mukaisesti Peter Jackson oli ottanut reippahasti taiteellisia vapauksia tarinankerronnan suhteen, mistä sisäinen Tolkien-nörttini huusi saatanaa ja perkelettä tämän tästä. Sisänen Tolkien nörttipuritaanini on aika ankia ja tylsä jätkä joka ei kyllä omin neuvoin sais naista ikinä, että ei välitetä siitä. Vaikka kirjan varsinaisen tarinan ja taustatarinoiden kulusta poikettiin miltei aina kun tilaisuus eteen sattui, pysyivät poikkeamiset järjen ja kohtuuden rajoissa. Missään vaiheessa ei tullut olo että nyt survotaan oksasta karahkaa Tolkienin elämäntyön perttuun, mikä fiilis tuli joskus LOTR-trilogiaa katsoessa.

Hahmot olivat hauskoja, värikkäitä ja hyvin tehtyjä. Vaikka niitä kääpiöitä on niin perkeleesti, ettei siinä ehdi kaikki saada millään suuria määriä dialogia ja hahmonkehitystä kolmen tunnin aikana, niin jotenkin niihin silti tykästyi. Bilbon näyttelijävalinta oli kova. Yhen ilmeen Elijah Woodin vertaaminen Martin Freemanin Bilboon ois vähän sama jos vertais jotakin Salkkari-Eeroa Heath Ledgerin Jokeriin. Klonkku nyt oli Klonkku. Helvetin hyvin näytelty ja samaan aikaan sympaattinen, arveluttava, omituinen eikä mitenkään vähässä määrin ahdistava ja pelottava, joskin oisin toivonut ettei tämä Kahdessa Tornissa esitelty Liehu/Luihu -homma ois nyt ihan niin selkeäjakoinen ollut. Möyhypäisestä Radagast-velhosta tykkäsin kanssa, kanikelkkoineen ja linnunpaskarastoineen kaikkineen. Tuli jollakin tapaa Rölli mieleen.

Kuten kanikelkalla paahtavastaa, Rölliä etäisesti muistuttavasta hahmosta saattaakin jo päätellä, niin sävyltään elokuva oli huomattavassa määrin lapsekkaampi ja kevyempi kuin Sormusten Herra, mikä pätee tietty lähdemateriaaliinkin. Meikästä tässä mentiin jo meiningeissä niin pitkälle, että luokittelisin Hobitin lastenelokuvaksi. Ja sellasena se sitten onkin paras pitkään aikaan, koska se ei pidä kakaroita typerinä, lasista tehtyinä kurapuntteina, jotka saa elinikäiset traumat ja arvet siinä kohin kun joku saa miekasta, kun isolta pahalta örkiltä leikataan käsi katki tai kun Gandalf tarjoaa velhokaverille tämän hermoja rauhoittaakseen reippahat hatsit piipustaan. Ei muuten ollu mitään Bonuksen vihiriää siinä tupakointiaparaatissa.

Eli joo. Vaikka ne lopun äksönpläjäykset kyllä olivat suoraan sanoen aika karvahanurista, niin kait silti sannoisin tuon olevan ihan kiva ja katsomisen arvonen leffa.